Tuloerojen kaventaminen on poliittisena tavoitteena huono – pitkälti samanlaisista syistä kuin bruttokansantuotteen maksimointikin. Ne molemmat keskittyvät mitattaviin suureisiin, kun muutosten joita haluamme saada aikaan pitäisi näkyä reaalimaailmassa ja ihan tavallisten ihmisten elämässä.
Tuloerojen sijaan meidän tulisikin puhua kolmesta asiasta: hyvinvointieroista, taloudellisen vallan jakautumisesta ja kannustavuudesta.
- Hyvinvointierot
Olennaista on pohtia, miten voisivat voida paremmin ne ihmiset, joilla nyt ei mene kovin hyvin. Pohjimmiltaan emme politiikallamme tavoittele rahaa, vaan hyvää ja ihmisarvoista elämää. Mitä merkitystä olisi enää tuloeroilla, jos pystyisimme tarjoamaan jokaiselle ne asiat, jotka he ovat omalle hyvän elämän edellytysten listalleen laittaneet? Näiden joukossa on jokaisella meistä paljon asioita, joita ei suoraan voi ostaa rahalla – asioita, jotka riippuvat vahvasti yhteiskunnasta ja muista ihmisistä ympärillämme. Toki suhteelliset tuloerot voivat heikentää osallisuuden kokemusta ja vaikeuttaa erilaista elämää elävien ymmärtämistä. Mutta politiikan tavoitteiden rajaaminen ensisijaisesti suhteellisiin tuloeroihin on väärä maali.
- Taloudellinen valta
Toiseksi on puhuttava taloudellisesta vallasta – miten ehkäistään sen liika keskittyminen? Yhteiskuntamme on muun muassa verotuksella tukenut pääoman keskittymistä suuryrityksiin, ja tämän seurauksena on syntynyt entistä suurempia läpinäkymättömiä taloudellisen vallan keskittymiä. Taloudellinen valta ei kuitenkaan palaudu aina pelkkään nettovarallisuuteen. Vallan keskittymisen syy on organisaatioissa ja liiketoiminnoissa, joille on annettu sananvaltaa politiikassa, ja joiden harjoittama taloudellinen vallankäyttö on sekä läpinäkymätöntä että demokraattisten prosessien ulottumattomissa. Tämän suitsimisesta meidän tulee olla kiinnostuneita.
- Rakenteelliset kannusteet
Kolmas olennainen asia on talouden kannusteet. Ihmisellä on oltava mahdollisuus parantaa omaa ja toisten hyvinvointia omalla työllään ja valinnoillaan. Omasta työstä ja yhteiskunnan kokonaisresursseja kasvattavista valinnoista on jäätävä myös itselle riittävästi käteen – muuten hyödyllistä toimintaa jää toteutumatta. Yhteisten resurssien kannalta on hyvinkin olennaista, että tämä koskee myös talouden menestyjiä. Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus turvataan iloisilla veronmaksajilla.
Kannustava mutta turvallisen perustan tarjoava maailma on mahdollinen!
Kolmannesta kohdasta seuraa, että meidän on siedettävä myös tuloeroja yhteiskunnassa. Isojenkaan tuloerojen ei kuitenkaan tarvitse merkitä isoja hyvinvointieroja. Vaikka Orpon-Purran hallituksen toimet siihen viittaavat, emme tarvitse maailmaa, jossa epäonnistujat elävät kurjuudessa ja menestyjiä nostetaan lisää. Itse asiassa paras ympäristö yrittää ja ottaa riskiä on sellainen, jossa riskin ottaja tietää, ettei putoa täysin tyhjän päälle, vaikka hanke ei onnistuisikaan.
Yhteiskunnan turvaverkot ja yleisemmin olosuhteet, joissa on pienemmilläkin henkilökohtaisilla resursseilla mahdollista elää hyvä elämä, saattavat toki joskus pienentää pienituloisen kannusteita tavoitella hitusen isompia tuloja, mutta ne myös luovat perustan, jolta on hyvä ponnistaa korkeuksiin ja tavoitella suuria unelmia. Empiirisestikin pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat menestyneet suhteellisen hyvin myös taloudessa, tieteessä ja innovaatioissa, vaikka niiden kannustavuus pelkästään veroprosenttaja tuijottamalla näyttää jäävän monesta kilpailijamaasta. Meillä on paljon hyvää, jota puolustaa.
Kannustavuuden ja hyvinvoinnin tasaisemman jakautumisen välillä epäilemättä säilyy aina jonkinlainen jännite. Poliittiset oikeisto-vasemmisto-kiistat tuskin tulevat koskaan täysin katoamaan. Kummassakin ääripäässä jäämme kuitenkin keskimäärin hyvin köyhiksi – sellaisessa, jossa yksilön kannusteet parantaa omaa asemaansa on viety olemattomiin, mutta myös sellaisessa, jossa julkisia resursseja ei ole ja yksityiset resurssit kuluvat lähinnä oman suhteellisen aseman vahvistamiseen ikuisessa kilpailussa toisia vastaan.
Itse vierastan ajatusta, että politiikassa olisi kovin olennaisesti kyse sijoittumisesta tällaiselle akselille. Kyseessä on optimointitehtävä, jossa on mahdollista löytää paljon parannuksia yhteistyössä oikeisto-vasemmisto-akselin eri kohdille itsensä sijoittavien kanssa.
Ei pelkkää talouspolitiikkaa, vaan koko kulttuurin projekti
Olen asunut myös Yhdysvalloissa. Muuttaessani takaisin Suomeen, Helsingin Arabianrantaan, olo oli utopistinen, kun kotipihalta ja kaikilta samaan puistoon avautuvilta pihoilta löytyi lapsille toinen toistaan hienommat leikkipaikat, joiden välillä oli turvallista liikkua. Ei sellaista elintasoa voinut Yhdysvalloissa rahalla ostaa! Suurin ero näiden yhteiskuntien välillä ei löydy gini-indeksistä. Se löytyy siitä, täytyykö työpaikan menettäessään pelätä menettävänsä myös terveydenhuollon, tai täytyykö vanhempien onnistua säästämään useamman vuosipalkan verran saadakseen lapsensa huippuyliopistoon.
Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on ehkä parasta, mitä ihmiskunta on tähän mennessä saavuttanut. Sitä on syytä puolustaa. Kyse ei ole pelkästään juridisista rakenteista, vaan koko kulttuuristamme. Esimerkiksi siitä, miten yksityiset ylijäämät taloudessa kanavoituvat. Kuinka suuri osa niistä menee lähinnä suhteellista sosiaalista statusta signaloiviin nollasummapeleihin? Kuinka suuri osa johonkin yhteiskuntaa eteenpäin vievään toimintaan? Tällaiset kysymykset eivät riipu pelkästä talouspolitiikasta, vaan ovat koko kulttuurin projekti.
Haluan olla rakentamassa maailmaa, joka kannustaa yrittämään ja tekemään töitä oman ja muiden hyvinvoinnin parantamiseksi, mutta jossa raha ei ratkaise onnellisuutta. Miten tämä temppu sitten tehdään? Tiivistettynä kahteen sanaan, siihen tarvitaan vihreää kaupunkipolitiikkaa.
Aiheeseen liittyviä tuoreita vihreiden ohjelmia:
Vihreiden ohjelma suurille kaupungeille
Talous planeetan rajoihin – Vihreiden talouspoliittisia linjauksia
Ville Aarnio
Talousvihreä filosofi