Tutkimustulokset osoittavat, että julkisessa perusterveydenhuollossa hoidon jatkuvuus ei toteudu. Tämä tarkoittaa, että potilaita hoitava henkilökunta vaihtuu jatkuvasti, eikä tunne asiakkaittensa taustoja perusteellisesti. Ongelmien taustalla on krooninen resurssivaje: vuosina 2000–2020 perusterveydenhuoltoon käytetyt resurssit ovat pysyneet samoina, vaikka terveydenhuollon kokonaiskulut ovat kasvaneet yli 60 %.
Aliresurssointi ja kestämätön työtaakka ovat johtaneet henkilökunnan suureen vaihtuvuuteen. Perusterveydenhuolto pyöriikin pitkälti nuorten lääkäreiden varassa. Monet heistä jatkavat kuitenkin uraansa joko erikoissairaanhoidossa tai yksityisellä sektorilla. Kun lääkäreitä on potilaiden määrään nähden liian vähän ja vaihtuvuus on suurta, hoidon jatkuvuutta on mahdotonta taata.
Vuonna 2022 professori Juha Auvisen johtama selvitysryhmä esitti omalääkärimallia ratkaisuksi perusterveydenhuollon ongelmiin. Mallin tavoitteena on, että potilas asioi aina saman tutun lääkärin tai hoitajan kanssa. Tämä edellyttää selvästi lisää yleislääketieteen erikoislääkäreitä, joiden ammattitaito riittää laadukkaan hoitosuhteen ylläpitoon. Hyvinvointialueiden kannattaa panostaa näihin osaajiin, sillä esimerkiksi Norjassa omalääkärimalli on vähentänyt mm. kuolleisuutta, komplikaatioiden riskiä sekä terveydenhuollon kokonaiskustannuksia. Omalääkärimallia on testattu Suomessa menestyksekkäästi jo 1980- ja 1990-luvuilla, mutta 2000-luvulla alkanut aliresurssointi romutti järjestelmän.
Vantaa-Keravan hyvinvointialueella on pilotoitu omalääkärimalliin perustuvaa omatiimimallia, ja tulokset ovat lupaavia. Mallin perusajatus on, että jokainen hyvinvointialueen asiakas kuuluu tiettyyn terveysasemaan ja siellä tiettyyn tiimiin. Tässäkin mallissa hoitava lääkäri tai hoitaja saattaa kuitenkin vaihtua, mikä ei välttämättä luo potilaalle aivan samaa turvallisuuden tunnetta kuin silloin, kun vastassa on aina sama tuttu henkilö.
Länsi-Uudenmaalla testataan ammatinharjoittajamallia, jossa lääkärit ja hoitajat muodostavat pieniä vastaanottoja ympäri hyvinvointialuetta. Mallin selkeä etu on lähipalveluiden hyvä saavutettavuus. Lisäksi terveyskeskusten, sairaaloiden ja päivystyksen paine vähenisi, kun niihin voitaisiin ohjata vain kiireellisempää ja vaativampaa hoitoa tarvitsevat potilaat.
Edes loistava omalääkärimalli ei kuitenkaan pelasta suomalaista perusterveydenhuoltoa, jos sen resursseihin ei panosteta riittävästi. Hyvinvointialueiden rahoitusta tulee kehittää suuntaan, jossa parantuneesta hoidon jatkuvuudesta palkitaan. Samalla tarvitaan lainsäädännöllisiä uudistuksia, jotka vähentävät lääkäreiden hallinnollisia velvollisuuksia. Myös yleislääketieteen erikoislääkäreitä tulee kouluttaa aiempaa enemmän.
Suomen perusterveydenhuollon pelastaminen vaatii sekä rakenteellisia uudistuksia että riittäviä resursseja. Omalääkärimalli tarjoaa tutkitusti toimivan ja kustannustehokkaan ratkaisun – nyt tarvitaan vain poliittista tahtoa sen toteuttamiseen.
Tuomas Mutanen
tekniikan tohtori, aivotutkija