Suomen kouluissa on tehty digiloikkaa jo vuosikausia ja tietoa siitä on kertynyt paljon. Viime aikoina on kuultu yhä painavampia puheenvuoroja siitä, että digiloikkaa pitäisi ottaa jo taaksepäin. Olenko siis luddiitti, jos en taputa käsiäni rajattoman digitaalisen tiedon ja tekoälyn puolesta?
Omissa töissäni peruskoulun ja lukion opettajana olen nähnyt, miten tietokoneet ovat tulleet päivittäiseen opetus- ja oppimiskäyttöön. Aikoinaan yläkoulussa läppärit olivat kuriositeetti, joiden kanssa pelleiltiin niin, että näppäinhatut lentelivät. Tietokoneluokassa opettaja valvoi omalta koneeltaan jokaisen oppilaan koneen näyttöä ja tietyille sivustoille oli pääsy kielletty. Kontrolli oli siis vahvaa.
Nyt, pikakelauksella tähän päivään ja lukio-opiskeluun: jokaisella opiskelijalla on läppäri auki, joista opiskellaan sähköisien oppikirjojen avulla ja vastaukset syötetään sähköisten työkalujen avulla. Raportit palautetaan sähköiselle alustalle. Omassa päässäni riehuu pieni humanisti, joka huutaa: ”Ruutuaika! Ruutuaika!”. Omassa koulussani olemme palanneet menneeseen. Yritämme päästä irti tuosta passivoivasta näppäimistön hakkaamisesta ja hiirellä klikkailusta. Olemme siirtyneet painettuihin oppikirjoihin – ainakin niiltä osin, kuin on rahaa ja kirjastossa on hyllytilaa. Ja miksi niin? Koska opiskelijat itse sitä pyytävät. Opiskelijat itse valittavat liiallisesta ruutuajasta. Opiskelijat sanovat, että painetusta kirjasta oppii paremmin. Ja onhan se tuonut ihan uudella tavalla vuorovaikutusta oppitunneille. Miten tämä sitten suhtautuu nykypäivän vaatimuksiin tietoteknisistä taidoista tai vaikkapa hypetykseen tekoälyn mahdollisuuksista?
Opettajana olen enemmänkin huolissani opiskelijoiden osaamisen kehittymisestä, kuin tietotekniikan käytön oppimisesta. Tekoäly pystyy jo tuottamaan riittävän hyviä vastauksia suomeksi niihin kysymyksiin, joita lukiotasollakin kysytään, jolloin opettajan on todella vaikeaa erottaa opiskelijan oma vastaus tekoälyn tuottamasta tekstistä. Itse aloitin internetin käytön yliopisto-opiskelijana 1993 eli aivan sieltä ensimmäisten graafisten selainten aikakaudelta. Ja nyt kun katsoo, mihin olemme päässeet sen kanssa, niin ymmärrän kyllä, miten erottamaton osa se on elämää nykyään. Mutta toivon, että uuden oppimisen äärellä olisi muutakin.
Sami Petteri Nieminen
Aineenopettaja